Mika Hilska linkkasi Avokatsomoon otoksen Antti O. Arposen tekstistä. Asia koski monesti pääkaupunkiseudun ulkopuolella askaruttaneeseen juttuun. Millä perustein NMJ:hin valitaan? Toisaalta, millä perustein niin moni lupaava juniori jää rannalle. Tähän väliin pitää jo sanoa, että itsekin olen Pohjola-Cupeissa pyörinyt, mutta en ole valinnoista katkera, vaikka joskus on itseni ja muutaman kaverin kohdalla miettinyt: Miksi?
Nuorten maajoukkuevalmentaja Lasse Eriksson on vetänyt pikkuhiljaa uppoavaa laivaansa usean vuoden. Ensimmäinen ikäluokka oli -84 syntyneet, joilla MM-kisoja ei järjestetty. Projekti tähtäsi -85 syntyneiden MM-kisoihin, joissa Suomi voitti ensimmäistä kertaa munallisten puolella MM-kultaa. Jo silloin mietittiin, onko joukkue oikea. Monien mielestä monta kovaa pelimiestä jäi rannalle. Viimeisin taidonnäyte saatiin Sveitsissä järjestetyistä kisoista. Suomi pokkasi vaivoin pronssin. Ennen kisoja todettiin, että "Nuorisomaajoukkueeseen pääsee suhteilla" eikä "Suomi valitse parhaita poikiaan".
Tulos muuttui neljässä vuodessa suvereenista Ruotsi-voitosta tiukimmassa mahdollisessa paikassa, sanoisin jopa täydelliseksi leviämiseksi. Olin molempina vuosina paikan päällä seuraamassa kisoja. Ero länsinaapuriin oli huomattava Sveitsissä. Sen lisäksi Tsekki kiilasi edelle, eikä Sveitsinkään voitto pronssiottelussa olisi ollut mikään vääryys. Nokankoputtajat saivat tuulta purjeisiinsa, ja uusia joukkueita julkaistaessa 4-5 varmaa kaveria jää monen mielestä pois.
Vastuu ei ole yksin Lassen. Aluejoukkuevalmentajien apua tarvitaan, jotta parhaat saadaan näytille Pohjola-Cupiin. Lisäksi he suosittelevat pelaajia maajoukkuevalmentajalle. Kehitystä tapahtuu, mutta fakta on, että aluejoukkueisiinkin valmentajat löytyvät yleensä sen alueen "isoista seuroista", jotka tasan tarkkaan tuovat esille mielummin sen oman joukkueensa puolustajan, kuin jonkin pikkuseuran Paavon, jonka isä on lähettänyt näyttämään taitojaan. Näin silti, vaikka Paavolla olisi kykyjä.
Liiton resurssit eivät varmasti ja valitettavasti riitä kustantamaan poikamaajoukkuevalmentajan reissuja ympäri Suomen. Näin ollen, useimmilla pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevalle ainoa näytönpaikka on Pohjola-Cup, tai joukkueen ollessa tarpeeksi hyvä A-junioreiden pudotuspelit, joita varmasti maajoukkueportaassa seurataan. Liigapelaajat ovat sitten jo erikseen, mutta heidän otsassaan on jo ennen kauden alkua useimmiten ruksi sen merkiksi, että joukkueessa ollaan.
Arponen on kirjoittanut asiasta monta kertaa. Yhtä monta kertaa muista kaupungeista on tullut vastaavanlaisia huomioita, joita sitten on uskallettu kirjoittaa Antin tekstin perään kommenttiosastolle. Helsingistä tulee yleensä "Älkää landespedet itkekö" kommentteja. Minkäs sille mahtaa, jos harmittaa?
-85 ja -89 joukkueita vertailtaessa on sanottava, että -85 ikäluokka oli noin 10 kertaa lahjakkaampi kuin -89 ikäluokka. Väitän, että mestarijoukkueesta olisi helposti voinut vaihtaa kentällisen, mutta tulos olisi ollut sama. -89 ikäluokassa taas 2-3 nimeä, jotka olisivat monen mielestä kuuluneet joukkueeseen, eivät olisi kultaa Suomeen tuoneet. Eivät mitenkään. Välierässäkin Tsekki nimenomaan oli parempi, eikä mestari Ruotsi.
Muistan, että eräs ikäluokkani pelaaja kertoi minulle valinnoista keskusteltaessa seuraavaa: "Lasse näkee täällä Helsingissä kaikkien pelaajien huonot päivätkin, ei pelkästään hyviä". Totta joka sana. Vaikka pelaaja kuuluisikin joukkueeseen, hänellekin tulee huonoja päiviä. Varmasti myös paljon hyviä. Entä jos pystymetsästä tulevan sählypelaajan "huonot päivät" osuvat ainoaan näytön paikkaan Pohjola-Cupiin. Ei varmasti auta, vaikka aluevalmentaja vinkkaa hieman, että "tuota kannattaa katsella jos siitä olisi johonkin".
Yksinkertaisesti parhaan mahdollisen joukkueen valinta Suomessa on tällä hetkellä mahdotonta. Syitä voidaan etsiä joka suunnalta. Raha, ammattimaisuus, panostus. Siinä muutamia. Ei paljon viimeeksi julkaistu joukkue itseänikään naurattanut, joitakin pelaajia kun sieltäkin satun tietämään. Jos siinä oli Suomen parhaimmisto, onko taso todella niin huono tänä päivänä? Vai ovatko ne paremmat jossain muualla?
Kirjoittaja on 50 hengen maajoukkueleirityksestä ulosjäännyt pelaaja -85 ikäluokassa, jonka "parhaat päivät" silloinen valmennusjohto näki Pohjola-Cupissa.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Vuoden kohokohtia...
Tunnustan olevani kova penkkiurheilija. Urheilijana tilanne on toisenlainen, mutta siitä lisää joskus toiste. Tällä hetkellä odotan innolla toukokuun alkua. Syynä ei ole se, että on kiva seurata valkolakki päässä heiluvia ihmisiä. Silloin alkavat jääkiekon MM-kisat.
Pelasin itsekin lätkää 13-vuotiaaksi asti. Laji loppui, kun harjoitukset alkoivat muokkaamaan viikko-ohjelman. Sitä ei laiskaksikin luonnehdittu harjoittelija siinä(kään) iässä kestänyt. Väittivät, että edellytyksiä eteenpäin olisi kiekossakin ollut. Ei ole kaduttanut kuitenkaan, että seuraavana vuonna kaukalo vaihtui salibandymalliseen. Kiekko kiinnosti ja kiinnostaa yhä.
Minulla meni monta vuotta, etten käynyt katsomassa salibandypelejä kuin 1-2 kaudessa. Ei vaan kiinnostanut olla katsomon puolella. Sen sijaan SaiPan peleissä tuli vierailtua sitäkin useammin.
Nykyään suhdanne on vähän päin vastoin.
Perheessä on kuitenkin sen parin kappaleen verran lätkäjätkiä, jotka osaltaan myös vaikuttavat siihen, että kiekkoa tulee seurattua paljon.
Maailmanmestaruuskisat sekä Olympialaiset ovat penkkiurheilijan kohokohta. Pate Mustajärvikin tietää kertoa, että Suomen pelatessa lätkää, se iskee joka jätkään. Totta puhuu. Menee valvomiseksi toukokuu, mutta mistä muualta saa samanlaisia fiiliksiä suomalaisena, kun Antero Mertarannan hehkutuksista kiekon painuessa verkkoon. En tiedä.
Toivottavasti mitalipelit kutsuvat Suomea, vaikka Ruotsi usein tuppaakin saamaan kauhunhetkiä aikaan. Onneksi syykin on nyt selvillä ja jotain on ehkä opittu.
Pelasin itsekin lätkää 13-vuotiaaksi asti. Laji loppui, kun harjoitukset alkoivat muokkaamaan viikko-ohjelman. Sitä ei laiskaksikin luonnehdittu harjoittelija siinä(kään) iässä kestänyt. Väittivät, että edellytyksiä eteenpäin olisi kiekossakin ollut. Ei ole kaduttanut kuitenkaan, että seuraavana vuonna kaukalo vaihtui salibandymalliseen. Kiekko kiinnosti ja kiinnostaa yhä.
Minulla meni monta vuotta, etten käynyt katsomassa salibandypelejä kuin 1-2 kaudessa. Ei vaan kiinnostanut olla katsomon puolella. Sen sijaan SaiPan peleissä tuli vierailtua sitäkin useammin.
Nykyään suhdanne on vähän päin vastoin.
Perheessä on kuitenkin sen parin kappaleen verran lätkäjätkiä, jotka osaltaan myös vaikuttavat siihen, että kiekkoa tulee seurattua paljon.
Maailmanmestaruuskisat sekä Olympialaiset ovat penkkiurheilijan kohokohta. Pate Mustajärvikin tietää kertoa, että Suomen pelatessa lätkää, se iskee joka jätkään. Totta puhuu. Menee valvomiseksi toukokuu, mutta mistä muualta saa samanlaisia fiiliksiä suomalaisena, kun Antero Mertarannan hehkutuksista kiekon painuessa verkkoon. En tiedä.
Toivottavasti mitalipelit kutsuvat Suomea, vaikka Ruotsi usein tuppaakin saamaan kauhunhetkiä aikaan. Onneksi syykin on nyt selvillä ja jotain on ehkä opittu.
torstai 17. huhtikuuta 2008
Kuka lähtee, kuka jää
Huhtikuu on hienoa aikaa. Kausi on paketissa, vieraskirjat täyttyvät teksteistä, joissa spekuloidaan minkälaisia joukkueita nähdään ensi kauden Salibandyliigassa. Uutisointia uusista pelaajasopimuksistakin esiintyy, joista sitten seuraa luonnollisesti keskustelua.
Pienen paikkakunnan vieraskirjoissa jännitellään:"Kake ku lähti ni veikkaisin, ettei mitää saumoja pleijareihin ens vuonna". Tai sitten jonkun perinteisen seuran sivuilla mainitaan: "Kyllä nyt on sellainen joukkue kasassa, että noussaan viidessä pelissä ylemmälle sarjatasolla ja siellä budjetti on miljoona, joten Ruotsin maajoukkue on käytännössä meidän ensi kauden joukkueemme".
Kauden jälkeen sitten ihmetellään, kuka floppasi tyylillä. Oskari Frösen vai mestarisuosikki? Toistaiseksi tilanne on tasan.
Salibandyssahan joukkuevalintoihin vaikuttavat muutkin kuin pelilliset tekijät. Koska ammattilaisen palkkaa ei tietääkseni makseta kuin kouralliselle pelaajia koko maailmassa, vaikuttavat valintaan mahdollinen työ- tai opiskelupaikka sekä perhe-elämän tilanne. Tästä syystä monet huiput lopettavat, kun mittari näyttää 30.
Lappeenrantalaisena salibandypelaajana ei huhuilta voi välttyä. Sveitsistä tullessani minua vietiin joka suuntaan. Huumorillakin toki, mutta yksi vitsi on äijäkin. Tänään luin myös melko hauskan tarinan ensi vuotta koskien. NST:n vieraskirjasta, tottakai.
Huhuilija nimimerkkiä lainatakseni: "Nuoret miehet ei vielä huhtikuussa tiedä missä tyttöystävä asuu tai opiskelee syksyllä. Naisten perässä sitten mennään. Miha menossa Kouvolan Susiin?"
Huhuilijalla on jäänyt kuulematta tai näkemättä se, ettei Kouvola kuulu niihin kaupunkeihin joihin muuttaisin. Helpotukseksi tiedän myös, missä tyttöystävä asuu syksyllä. Naisetkin näyttävät suuntaa, mutta Kouvolan Susiin? Kirjoittaja ei selkeästi ole lähipiiriin kuuluva, mutta Miha ei ole menossa Susiin pelaamaan. Ei edes Kouvolaan, muuta kuin ehkä käymään. Sekin ennen kesää.
Pienen paikkakunnan vieraskirjoissa jännitellään:"Kake ku lähti ni veikkaisin, ettei mitää saumoja pleijareihin ens vuonna". Tai sitten jonkun perinteisen seuran sivuilla mainitaan: "Kyllä nyt on sellainen joukkue kasassa, että noussaan viidessä pelissä ylemmälle sarjatasolla ja siellä budjetti on miljoona, joten Ruotsin maajoukkue on käytännössä meidän ensi kauden joukkueemme".
Kauden jälkeen sitten ihmetellään, kuka floppasi tyylillä. Oskari Frösen vai mestarisuosikki? Toistaiseksi tilanne on tasan.
Salibandyssahan joukkuevalintoihin vaikuttavat muutkin kuin pelilliset tekijät. Koska ammattilaisen palkkaa ei tietääkseni makseta kuin kouralliselle pelaajia koko maailmassa, vaikuttavat valintaan mahdollinen työ- tai opiskelupaikka sekä perhe-elämän tilanne. Tästä syystä monet huiput lopettavat, kun mittari näyttää 30.
Lappeenrantalaisena salibandypelaajana ei huhuilta voi välttyä. Sveitsistä tullessani minua vietiin joka suuntaan. Huumorillakin toki, mutta yksi vitsi on äijäkin. Tänään luin myös melko hauskan tarinan ensi vuotta koskien. NST:n vieraskirjasta, tottakai.
Huhuilija nimimerkkiä lainatakseni: "Nuoret miehet ei vielä huhtikuussa tiedä missä tyttöystävä asuu tai opiskelee syksyllä. Naisten perässä sitten mennään. Miha menossa Kouvolan Susiin?"
Huhuilijalla on jäänyt kuulematta tai näkemättä se, ettei Kouvola kuulu niihin kaupunkeihin joihin muuttaisin. Helpotukseksi tiedän myös, missä tyttöystävä asuu syksyllä. Naisetkin näyttävät suuntaa, mutta Kouvolan Susiin? Kirjoittaja ei selkeästi ole lähipiiriin kuuluva, mutta Miha ei ole menossa Susiin pelaamaan. Ei edes Kouvolaan, muuta kuin ehkä käymään. Sekin ennen kesää.
tiistai 15. huhtikuuta 2008
Tekstareiden vallankumous
Jos etsitään nykypäivien kuuminta puheenaihetta, ei vastausta tarvitse kauan miettiä. Tietenkin tekstiviestit. Lähetä 160 merkin mittainen runolausunto, hymiöllä varustettu ehdotus tai vaikkapa vihamielinen "Lopeta hei se mitä puuhaat, tai..." ja sinut huomataan! Ainakin jos olet julkisuuden henkilö. Itse en valitettavasti ole, joten olen jäänyt paitsi kaikesta kivasta henkilökohtaisella tasolla.
Viime viikkojen aikana Ilta-Sanomien otsikot pyörivät vain ja ainoastaan "tekstareiden" ympärillä. Ilkka Kanervan tekstiviestit julkaisi Hymy. Matti Vanhasen tekstiviestien julkaisijaa arvuutellaan vielä. Suomen kansan (jostain käsittämättömästä syystä) suosiman tanssikilpailun sylkykuppi "Kanki-Kaikkonen" on nyt saanut uhkailuviestejä, koska Suomen kansa äänesti hänet jatkoon.
Uutiskynnyksen ylittämiseen tarvitaan vain tekstari. Siksi olen itsekin jättänyt sähköpostin pois kysellessäni Syöttötuoliin osallistujia. Isken suoraan arimpaan paikkaan, puhelimeen ja toivon kovasti, ettei kukaan haastetuista paljasta mitä olen viestissäni kysellyt.
Tekstarit ovat nykypäivää. On erittäin noloa ottaa yhteyttä toiseen soittamalla. Se on niiiiin 90-lukumaista.
Salibandymediassa ei toistaiseksi ole vielä mehevillä tekstiviesteillä herkuteltu. Uskon kuitenkin vahvasti, että kaikki toimittajat kyttäävät silmät kovana mahdollista iskun paikkaa. Itse ainakin avustavana höylänä näin teen. Mikä olisi hienompaa, kuin paljastaa esimerkiksi Mika Kohosen tekstiviesti veljelleen Mikolle. Toki aineksia on jo koossa. Pääkallo.fi on jo avannut pelin, puhumalla tekstiviesteistä, joita Ari Vehniäinen lähetti Erälle. Salibandyn 7 päivää aikookin joidenkin huhujen mukaan repäistä mehevän "Vehniäinen kommentoi: Ehkä lähetin viestin, ehkä en" otsikon ensi lehtensä kanteen. Suuret rahat käärii se, joka uskaltaa paljastaa paljon puhuttaneiden viestien salaisuuden.
Piip piip, piip piip.
Viime viikkojen aikana Ilta-Sanomien otsikot pyörivät vain ja ainoastaan "tekstareiden" ympärillä. Ilkka Kanervan tekstiviestit julkaisi Hymy. Matti Vanhasen tekstiviestien julkaisijaa arvuutellaan vielä. Suomen kansan (jostain käsittämättömästä syystä) suosiman tanssikilpailun sylkykuppi "Kanki-Kaikkonen" on nyt saanut uhkailuviestejä, koska Suomen kansa äänesti hänet jatkoon.
Uutiskynnyksen ylittämiseen tarvitaan vain tekstari. Siksi olen itsekin jättänyt sähköpostin pois kysellessäni Syöttötuoliin osallistujia. Isken suoraan arimpaan paikkaan, puhelimeen ja toivon kovasti, ettei kukaan haastetuista paljasta mitä olen viestissäni kysellyt.
Tekstarit ovat nykypäivää. On erittäin noloa ottaa yhteyttä toiseen soittamalla. Se on niiiiin 90-lukumaista.
Salibandymediassa ei toistaiseksi ole vielä mehevillä tekstiviesteillä herkuteltu. Uskon kuitenkin vahvasti, että kaikki toimittajat kyttäävät silmät kovana mahdollista iskun paikkaa. Itse ainakin avustavana höylänä näin teen. Mikä olisi hienompaa, kuin paljastaa esimerkiksi Mika Kohosen tekstiviesti veljelleen Mikolle. Toki aineksia on jo koossa. Pääkallo.fi on jo avannut pelin, puhumalla tekstiviesteistä, joita Ari Vehniäinen lähetti Erälle. Salibandyn 7 päivää aikookin joidenkin huhujen mukaan repäistä mehevän "Vehniäinen kommentoi: Ehkä lähetin viestin, ehkä en" otsikon ensi lehtensä kanteen. Suuret rahat käärii se, joka uskaltaa paljastaa paljon puhuttaneiden viestien salaisuuden.
Piip piip, piip piip.
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Fanikulttuuria
Urheiluun kuuluu olennaisena osana yleisö. Yleisön joukkoon taas olennaisena osana fanit, jotka kannattavat joukkuetta sen hienoilla, jotkin jopa heikoilla hetkillä.
Itse olen seurannut Lappeenrannassa kolmen eri joukkueen pelejä katsomon puolelta. Jääkiekko, koripallo ja salibandy ovat saaneet joukkueensa liigakartalle Lappeenrannassa. Pelaahan siellä Veiteräkin, mutta vanhan sanonnan: "Jääpallo, enemmän pakkasta kuin katsojia" vuoksi en ole pystynyt miehittämään tekojääradan reunustaa leutojen talvien vuoksi. Tuskin olisi muutenkaan tullut lähdettyä.
Etelä-Karjalaisen yleisön syvimpään olemukseen pääsee SaiPan peleissä. Joukkueella on pitkät perinteet, menestys on kiertänyt "Sputnikit" yhtä kaukaa kuin Sputnik aikoinaan maapallon. Yleisöä riittää, nuori joukkue taistelee itsensä kalkkiselle play-offviivalle ja tippuu play-offviivan alapuolelle usein kalkkiviivoilla. Menestystä halutaan ja kun joukkueella kulkee, katsomossa on kivaa. "Nyt on ihan huikea meininki. Snellman hirveessä liekissä. Aijaijai..." Kehuja tulee ja vieruskaveria läpsytellään selkään. SaiPa, SaiPa! Takkia on yhtä helppo kääntää kuin kirjan sivua. On huvittavaa, kuinka edellisen tiistain voittopelin sankari, jolle pitäisi lykätä ainakin viiden vuoden jatkopahvi käteen, voisi seuraavassa tappiollisessa pelissä "suksia kuuseen". Toiveet korkealla, pudotus kovaa.
Koripallossa menestystä tulee. Vankka kannattaja/katsojaryhmä pysyy kauden aikana lehtereillä, mutta playoffien alkaessa urheilutalo täyttyy ääriään myöten. Glory Huntereita löytyy joka kuopasta. Joskus se on niin läpinäkyvää tiettyjen ihmisten kohdalla, että ihan naurattaa. Eipä silti, kiinnostavat koripallofinaalit minuakin.
Varsinkin jääkiekossa fanikulttuuri on maanlaajuisesti jo melko hienoa. Finaalipelejä katsellessani Espoossa ja Oulussa ainakin osataan. Tunnelman aistii kotisohvalle. Salibandyssa orastavaa fanikulttuuria näkyy. Iittalat ja Seinäjoet ovat joka ottelussa äänekkäitä, muissa herätään kevään kynnyksellä. Pasilassa ei välttämättä silloinkaan, jos ei yksinäistä rumpalia oteta lukuun, joka käsitykseni mukaan rummuttelisi vaikka treeneissäkin. NST:n otteluissakin oli jo vähän meininkiä SSV:n vieraillessa Lappeenrannassa. Pieni on laji, pienet on faniryhmätkin. Alku on kuitenkin hyvä. Kannustusta olisi toki hienoa nähdä muissakin kuin lauantai-iltojen otteluissa. En ollut paikalla seuraamassa välieriä tai finaaleja, mutta Erä - Classic sarjassa taisivat olla äänekkäimmät fanit? Se oli harvoja kertoja, kun molempia joukkueita kannustettiin toden teolla.
Idea kirjoitukseen lähti, kun katselin eilen Zürich Lionsin ja Geneve Serveten välistä Sveitsin kiekkofinaalia. Soihdut paloivat, yleisö lauloi koko ottelun ajan. Mitä tapahtui, kun kotijoukkue varmisti mestaruuden rankkareilla? Tuhansia ihmisiä hyppäsi kentälle juhlimaan pelaajien joukkoon. Milloin Suomessa? Itse sain todistaa Sveitsin reissullani yhtä hikistä tiistai-illan paikallisvääntöä Lions vs Kloten. Halli oli yhtä suuri kuin Hartwall Areena, mutta meteliä riitti. Pelin taso oli niin ja näin, mutta yksi erä meni mukavasti ihmetellessä faneja.
Euroopan jalkapallo on ihan omissa oloissaan tässä aihepiirissä. Siitä ei sen enempää. Kuitenkin olen ihmetellyt miten Ruotsissakin osataan nämä hommat paremmin. Onko urheiluhullu Suomi kuitenkin niin ujoa kansaa, ettei kunnon tunnelmaa ja raikuvia aplodeja saada kuin Raipen läksiäisissä.
Itse olen seurannut Lappeenrannassa kolmen eri joukkueen pelejä katsomon puolelta. Jääkiekko, koripallo ja salibandy ovat saaneet joukkueensa liigakartalle Lappeenrannassa. Pelaahan siellä Veiteräkin, mutta vanhan sanonnan: "Jääpallo, enemmän pakkasta kuin katsojia" vuoksi en ole pystynyt miehittämään tekojääradan reunustaa leutojen talvien vuoksi. Tuskin olisi muutenkaan tullut lähdettyä.
Etelä-Karjalaisen yleisön syvimpään olemukseen pääsee SaiPan peleissä. Joukkueella on pitkät perinteet, menestys on kiertänyt "Sputnikit" yhtä kaukaa kuin Sputnik aikoinaan maapallon. Yleisöä riittää, nuori joukkue taistelee itsensä kalkkiselle play-offviivalle ja tippuu play-offviivan alapuolelle usein kalkkiviivoilla. Menestystä halutaan ja kun joukkueella kulkee, katsomossa on kivaa. "Nyt on ihan huikea meininki. Snellman hirveessä liekissä. Aijaijai..." Kehuja tulee ja vieruskaveria läpsytellään selkään. SaiPa, SaiPa! Takkia on yhtä helppo kääntää kuin kirjan sivua. On huvittavaa, kuinka edellisen tiistain voittopelin sankari, jolle pitäisi lykätä ainakin viiden vuoden jatkopahvi käteen, voisi seuraavassa tappiollisessa pelissä "suksia kuuseen". Toiveet korkealla, pudotus kovaa.
Koripallossa menestystä tulee. Vankka kannattaja/katsojaryhmä pysyy kauden aikana lehtereillä, mutta playoffien alkaessa urheilutalo täyttyy ääriään myöten. Glory Huntereita löytyy joka kuopasta. Joskus se on niin läpinäkyvää tiettyjen ihmisten kohdalla, että ihan naurattaa. Eipä silti, kiinnostavat koripallofinaalit minuakin.
Varsinkin jääkiekossa fanikulttuuri on maanlaajuisesti jo melko hienoa. Finaalipelejä katsellessani Espoossa ja Oulussa ainakin osataan. Tunnelman aistii kotisohvalle. Salibandyssa orastavaa fanikulttuuria näkyy. Iittalat ja Seinäjoet ovat joka ottelussa äänekkäitä, muissa herätään kevään kynnyksellä. Pasilassa ei välttämättä silloinkaan, jos ei yksinäistä rumpalia oteta lukuun, joka käsitykseni mukaan rummuttelisi vaikka treeneissäkin. NST:n otteluissakin oli jo vähän meininkiä SSV:n vieraillessa Lappeenrannassa. Pieni on laji, pienet on faniryhmätkin. Alku on kuitenkin hyvä. Kannustusta olisi toki hienoa nähdä muissakin kuin lauantai-iltojen otteluissa. En ollut paikalla seuraamassa välieriä tai finaaleja, mutta Erä - Classic sarjassa taisivat olla äänekkäimmät fanit? Se oli harvoja kertoja, kun molempia joukkueita kannustettiin toden teolla.
Idea kirjoitukseen lähti, kun katselin eilen Zürich Lionsin ja Geneve Serveten välistä Sveitsin kiekkofinaalia. Soihdut paloivat, yleisö lauloi koko ottelun ajan. Mitä tapahtui, kun kotijoukkue varmisti mestaruuden rankkareilla? Tuhansia ihmisiä hyppäsi kentälle juhlimaan pelaajien joukkoon. Milloin Suomessa? Itse sain todistaa Sveitsin reissullani yhtä hikistä tiistai-illan paikallisvääntöä Lions vs Kloten. Halli oli yhtä suuri kuin Hartwall Areena, mutta meteliä riitti. Pelin taso oli niin ja näin, mutta yksi erä meni mukavasti ihmetellessä faneja.
Euroopan jalkapallo on ihan omissa oloissaan tässä aihepiirissä. Siitä ei sen enempää. Kuitenkin olen ihmetellyt miten Ruotsissakin osataan nämä hommat paremmin. Onko urheiluhullu Suomi kuitenkin niin ujoa kansaa, ettei kunnon tunnelmaa ja raikuvia aplodeja saada kuin Raipen läksiäisissä.
torstai 3. huhtikuuta 2008
Mikään ei ole muuttunut
Tämän vuoden Salibandyliiga näytti mielenkiintoiselta ennen kauden alkua. SSV:n jälkeen. Vahvistunut joukkue oli ainoa mestarisuosikki kauteen lähdettäessä. Muiden joukkueiden osalta kaikki oli auki, ja alkukierroksilla nähtiinkin yllätyksiä niin yksittäisissä peleissä kuin sarjataulukossakin.
Runkosarjan voitti SSV. Silti se kompasteli kauden aikana Suomen Cupissa ja perään vielä Euroopan Cupissa, mikä oli joukkueelle jopa päätavoite kauden aikana? Mediaan puhuttiin "triplan" hakemisesta. Suuria puheita, mutta perusteltuja. Joukkue oli paperilla yhtä vahva kuin musta tussi.
Classic ylsi EC-pronssille. Se oli muutenkin kauden aikana ollut ainoa joukkue, joka horjutti SSV:tä toden teolla. Play-offeissa NST sai ainoana joukkueena SSV:ltä voiton, mikä tietenkin näin lappeenrantalaisena lämmittää mieltä. SPV:kin laittoi kampoihin todella tiukasti, mutta voittoon asti hekään eivät päässeet. Lähellä olivat joka kerta.
Classicin peli takkuili kautta play-offien. "Passo" Peltola otti mokat omaan piikkiinsä. Pöytää vasta katettiin illalliselle, jossa ruokaseurana olisi SSV. Sami Nyman ja Ville Lahdensuo loukkantuivat. Okei, kaksi kovan luokan pelimiestä, mutta silti...
SSV - Classic 14-2. 14-2......14-2!!!! Pelataan Suomen mestaruudesta. SSV oli finaaleissa niin hyvä, kun sen pitikin olla koko kauden. Tai sitten Classic niin huono. Mene ja tiedä. Kovin hyvin valmistelut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet tamperelaisleirissä menneet.
Itse katsoin peliajasta n. 15 minuuttia. Blues - Jokerit kiinnosti enemmän.
Veikkasin aikaisemmin, että Classic pystyisi todella haastamaan SSV:n. Ei todella pystynyt. Vuosi ollaan taas viisaampia. Muut joukkueet ovat ottaneet Classicia kiinni. Erot ovat tasoittuneet, sen osoitti jo runkosarja, mutta eritoten playoffit. SSV on pitänyt eron samana. He ovat juuri niin ylivoimaisia kotimaan kentällä kuin haluavat. Nimenomaan silloin, kun panoksena on Suomen Mestaruus. Mikään ei ole muuttunut.
Runkosarjan voitti SSV. Silti se kompasteli kauden aikana Suomen Cupissa ja perään vielä Euroopan Cupissa, mikä oli joukkueelle jopa päätavoite kauden aikana? Mediaan puhuttiin "triplan" hakemisesta. Suuria puheita, mutta perusteltuja. Joukkue oli paperilla yhtä vahva kuin musta tussi.
Classic ylsi EC-pronssille. Se oli muutenkin kauden aikana ollut ainoa joukkue, joka horjutti SSV:tä toden teolla. Play-offeissa NST sai ainoana joukkueena SSV:ltä voiton, mikä tietenkin näin lappeenrantalaisena lämmittää mieltä. SPV:kin laittoi kampoihin todella tiukasti, mutta voittoon asti hekään eivät päässeet. Lähellä olivat joka kerta.
Classicin peli takkuili kautta play-offien. "Passo" Peltola otti mokat omaan piikkiinsä. Pöytää vasta katettiin illalliselle, jossa ruokaseurana olisi SSV. Sami Nyman ja Ville Lahdensuo loukkantuivat. Okei, kaksi kovan luokan pelimiestä, mutta silti...
SSV - Classic 14-2. 14-2......14-2!!!! Pelataan Suomen mestaruudesta. SSV oli finaaleissa niin hyvä, kun sen pitikin olla koko kauden. Tai sitten Classic niin huono. Mene ja tiedä. Kovin hyvin valmistelut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet tamperelaisleirissä menneet.
Itse katsoin peliajasta n. 15 minuuttia. Blues - Jokerit kiinnosti enemmän.
Veikkasin aikaisemmin, että Classic pystyisi todella haastamaan SSV:n. Ei todella pystynyt. Vuosi ollaan taas viisaampia. Muut joukkueet ovat ottaneet Classicia kiinni. Erot ovat tasoittuneet, sen osoitti jo runkosarja, mutta eritoten playoffit. SSV on pitänyt eron samana. He ovat juuri niin ylivoimaisia kotimaan kentällä kuin haluavat. Nimenomaan silloin, kun panoksena on Suomen Mestaruus. Mikään ei ole muuttunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)