Viime tekstissä mainitsin jotain ihmisten aikoihin nukkumaankäymisestä. Heitti häränpyllyä nekin suunnitelmat. Tulihan eilen töllöstä Mestareiden Liigan finaali. Toinen Mestareiden Liigan finaali käytiin samaan aikaan eräässä kerrostaloasunnossa Tuomarilassa, Espoossa. Siellä allekirjoittanut taisteli kaiken nähnyttä ja kokenutta ns. hallitusta vastaan. Seurataanko televisiosta futboolia vai komisario Beckin murhamysteeriä.
Hallitus päättää viime kädessä, mutta liigafinaaliakin pääsin seuraamaan. Tulos tasan 1-1. Kaikille hyvä mieli ennen rankkareita, joita Tuomarilassa ei kuitenkaan nähty, sillä toinen osapuoli nukahti.
Olisi kai itsekin pitänyt. Kello lähemmäksi puolta yötä ja seuraavana aamuna 6:30 herätys, sekä pääsykokeet. Ei jatkoaikaa kuitenkaan voinut jättää väliin. Rankkareista nyt puhumattakaan.
Rankkarit. Yleisön rakastamat, pelaajien vihaamat. Paitsi, jos olet voittajien puolella. Muistan yhden rankkarikisan, jossa olen ollut. Krokotiilinkyynel, suolaa haavaan ja sitä rataa. Se siitä kisasta. Käyty läpi.
Jalkapallorankkareissa on sitä jotain. Suosikkijoukkue voitti, mutta sääliksi kävi John Terryä. Liukastuminen ratkaisevassa rankkarissa. Vaikka tappio ei siinä hetkessä varmistunutkaan. Kuvattiin jostain syystä murtunutta Chelsea-kapteenia pelin jälkeen. Koville otti, syystäkin. Vastaavan tilanteen muistan vuodelta 1994. Roberto Baggio lataa maalin yli. Brasilian juhlat alkoivat. Sekä Baggio että Franco Baresi, Italian jalkapallolegendat itkivät vuolaasti. MM-kulta meni sivusuun.
Pidän itsekin rankkareista. Kummasti sitä vain alkaa kääntyä sen puolelle, että annetaan poikien pelata loppuun. Heitetään noppaa kasinolla jos siltä rupeaa tuntumaan...
Julmaa on touhu. Liian julmaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti