Tunnustan olevani kova penkkiurheilija. Urheilijana tilanne on toisenlainen, mutta siitä lisää joskus toiste. Tällä hetkellä odotan innolla toukokuun alkua. Syynä ei ole se, että on kiva seurata valkolakki päässä heiluvia ihmisiä. Silloin alkavat jääkiekon MM-kisat.
Pelasin itsekin lätkää 13-vuotiaaksi asti. Laji loppui, kun harjoitukset alkoivat muokkaamaan viikko-ohjelman. Sitä ei laiskaksikin luonnehdittu harjoittelija siinä(kään) iässä kestänyt. Väittivät, että edellytyksiä eteenpäin olisi kiekossakin ollut. Ei ole kaduttanut kuitenkaan, että seuraavana vuonna kaukalo vaihtui salibandymalliseen. Kiekko kiinnosti ja kiinnostaa yhä.
Minulla meni monta vuotta, etten käynyt katsomassa salibandypelejä kuin 1-2 kaudessa. Ei vaan kiinnostanut olla katsomon puolella. Sen sijaan SaiPan peleissä tuli vierailtua sitäkin useammin.
Nykyään suhdanne on vähän päin vastoin.
Perheessä on kuitenkin sen parin kappaleen verran lätkäjätkiä, jotka osaltaan myös vaikuttavat siihen, että kiekkoa tulee seurattua paljon.
Maailmanmestaruuskisat sekä Olympialaiset ovat penkkiurheilijan kohokohta. Pate Mustajärvikin tietää kertoa, että Suomen pelatessa lätkää, se iskee joka jätkään. Totta puhuu. Menee valvomiseksi toukokuu, mutta mistä muualta saa samanlaisia fiiliksiä suomalaisena, kun Antero Mertarannan hehkutuksista kiekon painuessa verkkoon. En tiedä.
Toivottavasti mitalipelit kutsuvat Suomea, vaikka Ruotsi usein tuppaakin saamaan kauhunhetkiä aikaan. Onneksi syykin on nyt selvillä ja jotain on ehkä opittu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti