Salibandykauden suurin yllätys Suomen joukkueita ajatellen on nyt nähty. Triplaa hakenut SSV kompastui ensin oman maansa cupissa. Paljon oli satsattu aina puheista kuntopohjaan nyt meneillä olevaan Euroopan Cupiin. Tuliko paska vaippaan vai kirjailija Kjell Westön luoman romaanin "Leijat Helsingin yllä"-ilmiö. Mene ja tiedä.
SSV pelaa sijoista 5.-6. Tappio Warbergille varmisti joukkueen toisen tavoitteen menemisen pannukakuksi. Sen sijaan nääsvillen ylpeys Classic porskuttaa kohti kirkkaimpia mitaleita kahden länsinaapurin, sekä ehkä jopa pienoisen yllättäjän Tatranin seurassa.
Herää väistämättä kysymys, johon halukkaat saavat vastata: Onko SSV:ssä käynyt sama ilmiö, kuin Jokereille muutamia vuosia sitten? Liikaa kultamunia samassa korissa.
On ymmärrettävää, ettei keskiviikkoillan Happee-peli sytytä tähtiä pelaamaan täysillä, mutta ylivoimaiseksi ja voittamattomaksikin leimattu joukkue on suihkinut 66,666666% tavoitteistaan tehopesulla ja linkouksella viemäriin.
Urheilu on siitä hieno asia, ettei otteluja nimillä voiteta. Uskoisin silti, että vähintään 99% salibandyväestä odotti SSV:n olevan neljän joukossa.
Ainoa jäljellä oleva mahdollisuus täyttää edes se yksi tavoite, on kotoinen Salibandyliiga. Sielläpä on joukkueita, joilla Euroopan Cupia ei ole. Joukkueita, jotka eivät tavoittele kuuta taivaalta, vaan satsaavat täysillä juuri kotoiseen sarjaan. Urakka ei todellakaan ole helppo. Materiaali SSV:llä on edelleen ylivertainen nimillä katsottuna, mutta onko motivaatio kohdallaan pelastamaan edes sen "vähän" mitä pelastettavissa on?
Classic (tai tarkemmin IC-Akatemia) on tuhonnut aikoinani minun unelmani "Tuplasta". A-junioreiden Storvreta Cup oli jo taskussa, kunnes SM-finaalissa Henri Johanssonin johdolla tamperelaiset veivät kirkkaimmat mitalit. Pilaakohan sama mies SSV:n kevätjuhlan? Kevät sen näyttää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti